19. kesäkuuta 2008

kun suomi jäätyi

Suomen kukkaroministeri ilmoitti hiljattain Suomen olevan vaarallisilla vesillä. Nämä veteen liittyvät vertaukset pelottavat minua. Onko tällä jokin yhteys ajopuuteoriaan tai markan kellumiseen? Yhteistä näille ilmaisuille on se, että valtiojohdolla ei tunnu olevan hommat hanskassa. Yhteistä niille on myös metonymia.

Kun Suomen jalkapallomaajoukkueen sijoitus viimeksi laski FIFA:n ranking-listalla, media uutisoi että suomi "notkahti" tai "valui". Suomi-neitoon ilmeisesti iski iskias tai sitten viittaus kohdistui maaperään, jonka tiedämme ainakin rannikkoseuduilla kohoavan. Valumista voi tapahtua vain nestemäiselle aineelle. No, ehkei nesteelle käy vedessä kuinkaan. Valumista lähellä on myös verbi tippua, jonka kantasana on tippa eli pisara. On ymmärrettävää että kahvi tippuu, hanan tippuminen taasen kirkastuu asiayhteydestään vaikka melkoisen surrealistinen ilmaisu onkin. Laiskalle tai kieltä ymmärtämättömälle on tietysti helppoa pudottaa sanasta tavu pois. Milloin viimeksi kuulit jonkun sanovan, että hana tiputtaa: siinäkin on jo objekti pudotettu pois. Mutta taidan rutista turhaan, sillä tippumisesta on jo kehittynyt putoamisen synonyymi.

Puhekielessä nämä ovat normaaleja ilmiöitä, joihin kukaan ei kiinnitä huomiota. Mutta ilmiö on levinnyt aikoja sitten myös mediaan enkä puhu nyt pelkästään viihde- ja roskakulttuurista. Ns. vakava media kilpailee kiihtyvällä vimmalla kuluttajista ja on ottanut aseikseen paitsi tyylin myös kielen. En tiedä kumpi on pahempaa, tahalliset vai tahattomat virheet. Toimittajien muusta ammattitaidosta en tiedä, mutta jos se on samaa luokkaa kuin kielellinen osaaminen niin heppoisella osaamisella liikutaan. Media on muuten itsessään monikko eikä siten tarvitse kieliopillista monikkoa tuekseen. Tårta på tårta. Ehkä saksistakin pitäisi alkaa käyttää yksikköä?

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kyse ei ole pelkästään kielen rappeutumisesta, josta sivumennen sanoen voidaan paljolti kiittää myös angloamerikkalaisen (viihde)kulttuurin kolmekymmenvuotista invaasiota. On selvää että erilaisiin alakulttuureihin kehittyy oma sanastonsa, se on eräänlaista rikkautta. Mutta kun nämä erilaiset paletin kielenkäyttötavat sotketaan samaan pensseliin, lopputulos on usein latistavan köyhä. Samaa harmaata ja ruskeaa, josta ei juuri sävyjä erotu. Metonymiat voivat toisaalta olla hauskojakin, samalla sanalla voidaan tarkoittaa vastakkaisia asioita tai kahdella vastakkaisella sanalla samaa asiaa. Kun urheilukielessä sanotaan että joku on tulessa, hänen esityksensä voi samalla olla jäätävä. Kun samainen urheilija lamaantui suorituksessaan, hän jäätyi. Suomalaisten viimeaikaisten urheilusuoritusten perusteella voitaneen sanoa, että Suomi jäätyi. Asiahan ei ole uusi, mannerjäätikkö oli täällä vasta muutama tuhat vuotta sitten.

Kieli elää ja muuttuu kaikkine paheineenkin eikä muutos ole hallittavissa. On maailmassa ainakin yksi täydellinen ja kuollut kieli, latina. On silti harmillista, että kirjakieltä (tai edes "hyvää suomea") ei osata käyttää oman viitekehyksen ulkopuolella. Suomalaiset eivät arvosta omaa kieltään, varsinkaan koulutuspolitiikasta päättävät tahot. Lauri Viitaa ulkomuistista lainatakseni: Hän puhuu kuutta kieltä. Entä oliko hänellä asiaa? Kyllä, kirjakieli on pohjimmaiselta luonteeltaan keinotekoista, mutta ilman sitä meillä ei olisi yhteistä kieltä lainkaan. Ja siitä lopulta on kyse.

Kielellä on taipumus muuttua dynaamisemmaksi, jolloin sanat lyhenevät. Klassillisesta tulee klassinen, tunnettavuudesta tunnettuus, loppumattomasta loputon. Suomen kielessä on paljon pitkiä sanoja, ei vähiten sijamuotojen ja yhdyssanasääntöjen myötä. Veikkaan että jossain vaiheessa verbin monikkomuodot katoavat, koska pronomini jo kertoo subjektin. Siltikään kaikki kehitys ei tunnu mielekkäältä. Esim. H:n pudottaminen pois suhu-S:n kirjoitusasusta laiskistaa jo aiemmin konsonanttejaan kadottonutta kieltä äänteellisesti, olkoonkin että suuri osa kyseisistä sanoista on lainasanoja. Shemeikka taitaa vielä pitää pintansa. Ja omasta kirjoituksestani voin sanoa, että rikon pilkkusääntöä tarkoituksellisesti koska menen kielen rytmin ehdoilla. Pitkä virke katkottuna pilkuilla ei aina tunnu luontevalta.

Viron kieli on (suomalaisille) hauska esimerkki kielen kehityksestä. Viro tuntui minusta aikoinaan alkeelliselta, johtuen puheen rytmistä, lyhyistä sanoista ja aksentista. Kauppareittien varrella sijainnut ja historiansa aikana monien muukalaisten hallitsema Viro ja viro on omaksunut paljon lainasanoja, mutta hauskinta on tarkastella etymologisesti kantasuomeen kiinnittyviä sanoja. Samaa tarkoittaneet sanat ovat eriytyneet toisenlaisille merkityksille. Samanlaista kehitystä on tapahtunut suomen murteissa. Vasta tajutessani, että viron kieli on (vanhempana?) kehittynyt pidemmälle, ymmärsin jotain kielten kehittymisestä. Sijamuotoineenkin viro on usein yhden tavun suomea lyhyempi. Lainasanoilla on muuten kummallinen historia. Anekdoottina mainittakoon, että suomen kielessä elää alkuperäisenä kantagermaaninen lainasana, joka nykysaksassa kirjoitetaan König.

Metonymiaan palatakseni, huvittavinta on että läheisestä sukulaisuudestaan huolimatta metafora runoudessa pelottaa ja hämmentää tavallista lukijaa. Erona on, että metonymia on jo niin kieleen vakiintunut, että ymmärrämme merkitysyhteyden. Runous siis rakentaa uusia täsmentymättömiä merkityksiä, joista osa saattaa olla sadan vuoden päästä yleisessä käytössä, tosin silloin jo yleiskielen latistamina. Runoudella on lupa ja velvollisuus koetella kielen rakenteita ja rajoja, silläkin uhalla että suuri osa jää vain kirjallisuushistoriallisiksi detaljeiksi. Huvittavuuden lisäksi vastarinta ja suoranainen inho runoutta kohtaan on myös ymmärrettävää, koska suurimmalle osalle kieli on arkipäiväinen viestintämuoto jonka halutaan pysyvän selkeyden rajoissa.

Ja mitä noihin vaarallisiin vesiin tulee, kannattaisi kysyä kuka laivaa ohjaa. Vai eikö ministeri ymmärrä oman äidinkielensä merkityksiä?

2 kommenttia :

Kristian kirjoitti...

Annikki kirjoitti...

Tästä tuli mieleen jotakin, mutta olin unohtanut, mitä. Kuitenkin törmäsin sattumalta unohtaneeseeni asiaan, ja se oli Pasi Heikuran Aristoteleen kantapää -blogi, joka käsittelee juuri tuollaisia kielellisiä hassuuksia, löperöjä metaforeja.

Suomen kielellä ei todellakaan mene hyvin, kun huomasin, minkäniminen on Kielikellon mainostama kirjallisuuslehti nuorille: "Lukufiilis". Voi elämän kevät! Lukufiilareita odotellessa saattaapi kulua vuosikymmen jos toinenkin.

Kristian kirjoitti...

Joo, näihin asioihin puuttuessaan ssa helposti kalkkiksen tai pilkunnussijan tittelin. Tuskinpa suomalaisten kirjallinen taito tästä paljon kohenee, päinvastoin.

Heikura on blogissaan yllättävän asiallinen, jättänee herkuttelut Alivaltiosihteerille.

Annikki kirjoitti...

Silloin kun minä olin nuori (hah!), puhuttiin koulussa vielä sijapäätteistä. Nykyään ne opettaa siellä lapsille kaiken kielitieteen sääntöjen mukaan moduksia ja modaalisuutta. Voin vain kuvitella, että se on ehkä oikein ja täsmällisesti sanottu, mutta ei edistä oppimista.

Lehtikieli on kyllä tullut alaspäin, ja sitä minäkin ihmettelen. Lisääkö se myyntiä?

Heikura taitaa olla muutenkin se vähiten leiskuva kirjoittaja niistä kolmesta. En tiedä oletko facebookissa (monet eivät ole), mutta sielläkin on sellainen suomen kielen ryhmä, jossa vastustetaan huonokielisyyttä. Lueskelin joskus sen "seinää" eli jonkinlaista ajatuspalstaa, ja siellä pilkunnussijat riitelivät keskenään, mikä on kielessä vastenmielistä ja mikä ei. Yhdys sanoista ne olivat vielä samaa mieltä, mutta sen jälkeen koko juttu räjähti käsiin. Yksi halveksi ihmisiä, jotka käyttävät sanaa negatiivinen kielteisen sijaan, tai sanaa itse minän sijaan. Se laittoi jotenkin omatkin mieltymykset oikeaan mittakaavaan, kas kun niitä mieltymyksiä ja hyvää makua oli tuhansia erilaisia. Eipä ole sen jälkeen tullut mieleenkään olevansa mikään kalkkis, tai edes pilkunnussija.

Kristian kirjoitti...

Kristian kirjoitti...

Muistanpa joskus törmänneeni ikivanhaan kielioppikirjaan, jossa sijapäätteitä oli vielä 18! Nykyisistäkin alkaa jo käydä kolme viimeistä harvinaisiksi. Sijamuodoilla on muuten ikivanhat suomenkieliset nimet (olento, eronto jne.) joita ei enää käytetä.

En kannata fundamentalismia kieliasioissakaan, aina ei edes kielitoimisto osaa antaa oikeaa vastausta. Lainasanat tulevat vääjäämättä kieleemme. Jotkut asettuvat tasaveroiseen asemaan suomenkielisen vastineen kanssa, mutta usein jää tärkeitä sävyeroja, sekä suomenkieliseen että alkuperäiseen lainasanaan.

Ja naamakirja, jätän sanomatta mitä mieltä olen...

Oletko muuten harkinut luovaa tekstiä tavoitteellisesti? Kykyjä ainakin olisi :)

Annikki kirjoitti...

Eihän sitä tiedä, jos sijamuotoja tulisi joskus lisää. Mutta minä olenkin sellainen kehitysoptmisti - koska käsitän kehityksen satojen, tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien säteellä, en vuosikymmenien. Ja ainakin tähän asti kielet ovat monimutkaistuneet (siis nämä meidän muuttuvaiset, onhan niitä muuttumattomiakin kieliä, ja niissä ei muutu kulttuurikaan).

On se joskus käynyt mielessä, kun olen lukenut joistakin blogeista Viita-akatemioista ja muista, mutta ei se ole vielä minkään toiminnan tai vakavan harkinnan asteelle edennyt. Pitkällä tähtäimellä, miksi ei ja ehkä. Ei se ole poissuljettua. Kai siinä pitäisi olla jotakin sanottavaakin, eikä vain kiemuraista taitoa? Siis sisältöä.

Kristian kirjoitti...

Tuomas Anhavan sanoin: joka osaa kirjoittaa, sillä on asiaa.

Päiväkirjamuotoinen romaani voisi olla sinun juttusi, pienien vivahteiden myötä teksti voisi liikkua omalla painollaan johonkin tuntemattomaan suuntaan,

Annikki kirjoitti...

Vai että romaani. Olisihan se hienoa. Ainakin minulla on juuri oikeanlainen heikko mielenterveys kirjoittajaksi, on siis kaikki ulkoiset edellytykset.

Grafiikkakin olisi hienoa, jos se etenisi oikeisiin näyttelytöihin (ei siis uraan, vaan kunnon vedoksiin). Siihen olen aikonutkin hankkia vähän kerrassaan tekniikkaa ja työkaluja. Miksei siis kirjoittamiseenkin. Se on vain paljon paljon pelottavampaa kuin mikään muu taidemuoto.