25. marraskuuta 2011

kyykyttämisen historia

Katsoin pari kuukautta sitten Kristian Smedsin Tuntematon sotilas-näytelmän televisiosovituksen. Muistijälki on edelleen vahva, kokemus ei ole jättänyt minua rauhaan. Olen nähnyt pätkiä siitä aiemminkin ja nytkin katsoin sitä ajoittain toisella silmällä. Konservatiivipiireissä vahvaa närkästystä ja loukkaantumista aiheuttanut näytelmä ei aikanaan maistunut kaikille kriitikoillekaan, liekö syynä ollut kyvyttömyys nähdä yhteiskunnallisten rakenteiden taakse.

Kohtaukset noudattivat melko uskollisesti alkuperäistä dialogia, joten sikäli sitä oli helppo seurata korvallakin.  Merkityksellisen näytelmästä tekevät kuitenkin alkuperäisestä erottuvat ja niitä rikkovat kohtaukset, kuten alun sulkeiset, jossa käskyttäjien ja käskytettävien roolit vaihtuvat. Tämä kuva saa suuremman symboliarvon vasta näytelmän loputtua, kun kokonaiskuva yhteiskunnan tilasta alkaa hahmottua.

Sillä siitä lopulta on kyse. Smedsin versio on erittäin humaani ja yhteiskunnallisesti kantaaottava. Sodasta tulee vertauskuva yhteiskunnan piilossa olevista väkivaltarakenteista, jossa köyhät valjastetaan ideologiaan ja propagandan avulla tykinruuaksi. Vihollinen ei ole ihminen, vaan kylmä metallinen kuori. Nämä pesukoneet ovat läsnä kaikkialla yhteiskunnassamme ja niistä on kilpailuyhteiskunnan nimissä tehtävä selvää oman menestyksen varmistamiseksi. Tämä kapitalistien pyhä ohjenuora on siitä nerokas, että sillä ohjelmoidaan kaikki yhteiskuntakerrokset ”ymmärtämään” että oma perse on lähinnä. Hajota ja hallitse. Yhteisöllisyyttä esiintyy vain juhlapuheissa. Todellisen tasa-arvon siemenen sisällään pitämä demokratia alistetaan häikäilemättömän vallankäytön välineeksi. Suomi-neito on jo moneen kertaan myyty, nyt se on pelkkä muulle maailmalle kaupiteltu kiiltokuva, kuviteltu hyvinvointivaltio jossa kaikki laskut maksatetaan heikko-osaisemmilla.

Kun sotilas yhtäkkiä istuu pyörätulissa vammaisena (Honkajoki?) ja avuttomana upseerin höykyttämiselle, vaatimuksena oman osansa täyttäminen sodassa, paljastuu yhteiskuntamme kylmäkiskoisuus. Katsomosta bongasin ainakin yhden nuoren naisen järkytyksen tätä kohtausta katsoessaan. Luultavasti hänenkin omatuntonsa puhdistui, kun sotilas yhtäkkiä pomppaakin yleisön joukkoon kävelemään ja todistaa kataisten, sarasvuotten, wahlroosien ja EK:n puheet tosiksi. Katsokaa nyt tuota teeskentelevää ja kyvytöntä yhteiskunnan pohjasakkaa, miksi he eivät tee omaa osuuttaan? Miksi meidän pitäisi kustantaa heidän elämisensä? Mihin me tarvitsemme näitä vammaisia, sairaita, työkyvyttömiä, pitkäaikaistyöttömiä, mielenterveysongelmaisia, kansaneläkeläisiä, laiskoja prekariaatteja, yksinhuoltajia, alkoholisteja ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan? Antakaa meidän kaikkien pätevien ihmisten tienata enemmän, niin ehkä niistä murusista jäisi jotain näille yhteiskunnan huoltosuhdetta pilaaville onnettomille.

Tämä yhteiskunnan kenraaliosasto on rapauttanut veropohjan voidakseen tienata miljoonansa ja voidakseen myydä tämä saman itsekkään unelman muille hyväosaisille jotka eivät vielä kuulu miljoonakerhoon. Anteeksi, tarkoitin tietysti että uudistanut veropohjan. Välillisiä veroja kiristetään mukamas ympäristöystävällisyyden ja kuluttamisen verottamisen tekosyyllä ja kas, verottamisen painopiste keikkuukin todellisuudessa tasaverona. Mutta keisari ei ole koskaan väärässä, antakaa keisarille se mikä keisarille kuuluu ja otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman. Kuinka sopivasti luterilainen etiikkamme asettuukaan tämän järjestelmän tueksi. Mitkä ovat potentiaalisesti kasvavan itsekkyyden ja ahneuden rajat?

Näytelmän varsinainen käänne tapahtuu, kun yksi sotilaista alkaa laulaa kapinalaulua? – ”Ei vaan rakkauslaulua”. Kun näyttelijä alkaa laulattaa yleisöä, ”köyhä suomen kansa, katkoo kahleitansa”, paljastuu ainakin se ettei yleisöllä ole huumorintajua (tämän varaan Smeds lienee laskenutkin) tai ei ainakaan itseironiaa. Ja kuinka olisikaan, tämä hämmentynyt keskiluokkainen yleisö on tullut nauttimaan kirjallisuusklassikkomme uudesta sovituksesta eikä uusia todellisuustasoja tavoittelevasta ja ajattelemaan pakottavasta esityksestä. Mahdollisesta loukkaantumisesta huolimatta he ovat kuitenkin hyvätapaisia, eivät kävele ulos vaan katselevat näytelmän loppuun.

Mitä pitäisi ajatella näytelmän lopun anarkiasta, jossa ammutaan niin yhteiskunnan poliittista johtoa, turhanpäiväisiä julkkiksia kuin historian henkilöitäkin. Eräs kriitikko tyrmäsi lopun sillä perusteella ettei väkivalta ole mikään ratkaisu (heh, sotanäytelmässä). Sanoisin että pitää olla harvinaisen yksinkertainen, naiivi ja/tai kokoomuslainen jos ei ymmärrä tätä vertauskuvallisuutta. Vaikka aiemmin luettelemani yhteiskunnan pohjasakka onkin voimaton ja helposti paimennettavissa eikä sitä tarvitse kerätä keskitysleirille, niin on silti helppoa nähdä mihin viimeiset 20 vuotta Suomessa harjoitettu politiikka ennen pitkää johtaa. Luuleeko joku vakavissaan etteikö entisen itäblokin kansannousut tai arabikevät voisi toistua länsimaissa?

Kuten Rokan Antti sanoo, ”pohja se on miunkii säkissäin”. Meillä on liian vähän rokan antteja ja vänrikki koskeloita ja liiaksi ylimielisiä lammioita. Jonain päivänä voi olla toisin.

Ei kommentteja :