15. kesäkuuta 2012

miekkalintu

Lasse Heikkilän runoilijaura oli lyhyehkö ja intensiivinen. Repaleinen perhetausta, rintamakokemukset ja rankka elämä voivat tuntua kuriositeeteilta, mutta niistä voinee vetää yhtäläisyyksiä niin runoilijan kuolemaan kuin myös hänen tuotantoonsa, ainakin esikoisteoksen suhteen. Miekkalintu (1949) on hämmentävä ja ristiriitainen kirja, ehkä hieman keskentekoinenkin, mutta ennen kaikkea se on tärkeä kirja. 1950-luvun modernismi oli vasta tekemässä tuloaan ja Miekkalintu lienee ollut samana vuonna ilmestyneen Lassi Nummen Intohimo olemassaoloon kanssa niitä kotimaisia pioneeritöitä. T. S. Eliotin suomennos Autiosta maasta ilmestyi samana vuonna ja vaikka häntä Tuomas Anhavan ja Kai Laitisen ohella voidaan pitää tärkeimpänä vaikuttajana uudessa kirjallisessa murroksessa niin Miekkalintuun tämä ei vielä ulottunut. Heikkilä haki vaikutteensa Ruotsin ns. fyrtiotalisteilta ja tämä näkyy esikoisessa niin hyvässä kuin pahassakin.

Miekkalinnusta on vaikea saada otetta, olen palannut siihen muutamaan otteeseen. Kuvallisuus on tietysti leimaa-antava piirre, mutta koherenssi tuntuu ajoittain häilyvältä. Abstraktia ainesta on ja matkimisen tuntua esiintyy siinä määrin että tunnistan niiden juontuvan ruotsalaiseen Erik Lindegreniin. Toisaalta teos on intohimoinen ja päällekäyvä, maailmantuskaan ja olemassaoloon rohkeasti pureutuva ja hetkittäin analyyttinenkin, jälkimmäistä joku voisi toki pitää selittävyytenä. Vaikeaselkoisuuden syynä saattaa olla filosofisesti värittynyt ajatusmaailma, joka puskee välillä kumoon runon autonomisen oliollisuuden.

Kirjan aloittaa osasto osin merellisiä maisemia sisältävä Conseptio artis, joka viittaa luonnosmaisuuteen tai keskeneräisyyden estetiikkaan. Tätä tukisivat myös nimet, kuten Banaali sarja, Eroottinen sarja ja Eräs sarja. Erotiikkaa en löydä yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta, pikemminkin jonkinlaiseksi opettavaisuudeksi muuntunutta sielullista etsintää: ”Sekaantunut ajatus ei ole valtikka voimakkaan kädessä / eikä tyyneyden hymy riko heikkouksien kuninkuutta”. Näin edelleen Profetiassa: ”Näin lähelle jos pääset rajattoman rajaa / minuutesi sulaa / eikä ole tuskaa eikä riemua” Banaali sarja taasen alkaa komeasti: ”Meren teema on kärsimys, meren teema on pelko, / meren valtias on myrsky, meren valtias on laiva, / myrskyn valtias on laiva / ihminen on valtias laivan…”. Sarjan kakkosrunossa komeus yhdistyy teoksen temaattiseen ytimeen näin: ”Tässä olen itseni tunnustava ajatus / ajan avaruuden partaalla, joka on aineeton kaikkeus, / tässä olen itseni kieltävä kärsimys / ymmärretyn ajan suppilossa, joka valuu käsittämättömään, / tässä olen maan karkeassa kourassa, / myöntäen, kieltäen, osaamatta yhdistää / laivaani ja sitä toista…” Tässä kohtaa on jo mannerilaista rytmikästä kuvavyörytystä, seitsemän vuotta etuajassa.

Suurin mysteeri liittyy kirjan nimeen. joka esiintyy avausosastossa kolmen runon sarjana. Sarjaa on väistämättä luettava kokoelman avainrunona, jollaiseksi se vaivoin yltää. Symbolinen  mieleni käy läpi niin Feeniksin, Aarnikotkan kuin sotaisan kaksoiskotkankin, mutta mikään ei tunnu sopivan. Heikkilän teosofisen harrastuksen kautta päädyn muinaisten egyptiläisten Kuolleiden kirjaan ja valoon astumiseen, korppijumalatar Nekhbetiin, joka tuntuu yhdistyvän Heikkilään myös lapsen adoptoineen äidin symbolina. Runo/sarja heijastelee epävarmuutta,  turhautumista ja jonkinlaista toivonsekaista vääjäämättömyyttä: ”silta joka voittaa ajan / jonka partaalla miekkalintu kuolee / pyramiidin valtiaana / tarpeettomana ja mitättömänä teon rinnalla”.  Kolmosrunoa voi pitää myös kirjallisten pyrkimysten kommenttina: ”Tietysti kaikenlaisia sanoja voi viljellä / ja käyttää niitä kuin keittäisi luusta keittoa. / Mutta asia joka muotoutuu sanoiksi ei ole sama. / Se on peremmällä eikä palvele nielua ja vatsaa.”.

Kolmas osasto, Sidottuna synnyttävä nainen, jatkaa olemassaolon kysymistä. Feminiinisyys on vertauskuva luonnolle ja elämän jatkumiselle, sen jatkuvalle pakolliselle versomiselle. Suorastaan vanhatestamentallisin asennoin Heikkilä heittäytyy sekä syyttäjäksi että todistajaksi: ”- Kenen huuto kenen laulu on huudossa kenen sanat laulussa?”, ”yhä enemmän suonet jännittyvät sielun vihasta / yhä kylmemmin hengittää välinpitämätön aika”, ”etkö näe valkeat siivet ovat katkotut ja tuhkana / etkö näe jalat ovat suojuksitta ja kahlitut / etkö näe kädet ovat sormettomat ja revityt sijoiltaan”, ”Vaikene ääni vaikene ponnistus // aika on erehdys aika on hautausmaa”, ”repeydy ruumis pirstoudu ruumis / olet sittenkin synnyttävä / olet synnyttävä.” Fyysiset ja väkivaltaiset kuvat täyttävät maailman, elämän ehdottomuutta ja julmuutta on vaikea hyväksyä, lopulta vihaa ja kaiken turhuutta voi ehkä torjua nöyrtymisellä: ”Minä vain taivun, en tempoile vastaan, / annan itseni tuulelle, merelle, maalle, valtiaalle ihmiselle.”

Viimeinen osasto Viini koostuu hajanaisista runoista, joihin mukaan mahtuvat niin Nietzsche kuin Narkissos ja viimeisessä runossa Elegia ääni on nimensä mukaisesti hieman asettunut, sävy on sovittelevampi elämää kohtaa. Lopussa on suomennettu sikermä ruotsalaisia 40-luvun runoilijoita. Nämä hienot runot asettuvat myös saumattomasti kokoelman teemaan. Tämä viehättävä tapa käännösrunojen sijoittamisesta runokokoelmiin on jotakuinkin kadonnut 60-luvun jälkeen. Se on sääli, sillä niillä voi maustaa teosta ja samalla tuoda lukijoiden tietoisuuteen lisää kirjallisuutta.

2 kommenttia :

Kristian kirjoitti...

Liisu kirjoitti...

Lasse Heikkilään olen tutustunut Aila Meriluodon elämänkerran kautta.

Hänen runojaan en ole koskaan nähnyt missään, joten nyt sain sinun kauttasi, Kristian, niistä mielenkiintoista tietoa ja tilaisuuden tutustua joihinkin niistä.

Minusta ne säkeet, joita olet pannut esiin, ovat todentuntuisia ja herkkiä. Pidän niistä.

Kristian kirjoitti...

Muutamista säkeistä saanee kalpean aavistuksen kokonaisuudesta, jos sitäkään. Kirjastoon vaan Heikkilää etsimään.

Jotakin tiedän Meriluodosta 50- ja 60-lukujen osalta, mutta elämäkertaa en ole lukenut. Ailalla ja Lassella taisi olla sutinaa keskenään?

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Kiitos tästä esseestä!

Muistikuvani mukaan Tuomas Anhava myös arvosti Lasse Heikkilää; sanoi Pentti Saarikosken nimenomaan pitäneen (silloin piti) Lasse Heikkilää arvossa. Ja oli ilmiselkeästi samaa mieltä omalla tavallaan.

Lasse Heikkilän sekoilu Nikkilässä kuitenkin päätti puolen tusinan runokokoelman kauden. Sääli.

Taistelu Ihantalasta oli arvonanto Ihantalalle mutta oliko se muuten Lasse Heikkilän nk. runokuvaa valaiseva. Enemmän sitä että Lasse Heikkilä oli siellä. Ei siellä jossakin, vaan nimenomaan Tali Ihantalassa. Selvisi siitä hengissä.

Totta kai sekin vaikutti; jollei kirjalliseen tapaan ilmaista itseään mutta jättää tietenkin jälkensä ihmisen psyykelle.

Tuo mainintasi Ruotsin 40-lukulaisista oli myös mielenkiintoinen toteamus. Kuinka paljon ylipäätään ulkopuolella kirjoitetut kaudet kuitenkin vaikuttivat suomalaiseen runouteen, valtadespootin (VAK) vastuksesta huolimatta?

Vai mitä VAK vastusti oikeasti, onko sekin vaan vanhan känisevän ukkelin käkätyksiä? En tiedä; tuli ihan vaan nyt mieleen. VAK.n nimissä on kai tehty enemmän kirjallisuuspolitiikkaa kuin mitä tunnustetaankaan.

Jouduin 60-luvulla läheltä seuraamaan yhden klaanin ihastelevaa ylistystä VAK:n pönättämiseksi.

- Hiiskujen sisarukset, Kyllikki etunenässä.

Luo pönäköittää, ei pönkittää .-)

T.S. Eliotin vaikutus Paavo Haavikkoon?

Miksi Suomessa ei haluttu ottaa osaa muualla pulppuileviin elämän virtoihin? Vai johtuuko se siitä että Suomessa osattiin ja ihailtiin kai pääasiassa vain pitkää Saksaa ja Englanti oli meidän yhteinen vihollisemme vuoden 1918 saksalaisten maihinnousun jälkeen?

Ei oikein tunnu kuitenkaan kestävältä ajatukselta. Ja kuten esim. Heikkilän tuotanto osoittaa niin kyllä uusia ajatuksia sai Suomessakin julkaista.

Olen nähnyt prof. Unto Kupiaisen merkinnät Parnasson siinä numerossa jossa Tuomas Anhavan Rimpaudin uusi suomennos ilmestyi. Kupiainen osasi ranskaa, ja vaikka itse tekikin löysiä ja helppoja rillutusloppusointurunoja, (jotkut luontorunot kuitenkin tosi hienojakin) niin kyllä Unto Kupiainenkin runoutta seurasi, ainakin virkansa puolesta.

Polariksen jotkut ulkoiset mielestäni Kupiaiselle uudet äänet olisivat muuten olleet kiinnostavia mutta Polaris jai Kupiaiselle viimeiseksi.

Lukemista siis riittää. Hyvää Uutta Vuotta!

Kristian kirjoitti...

Kristian kirjoitti...

Saarikoski haukkui Heikkilää harrastelijaksi, muutti sitten käsityksensä, kai Carmenin myötä.

Nikkilässä ja muutamassa muussa hoitolassa on iso osa kirjallisuushistoriaa. Mitä olen Ihantala-balladia vilkaissut niin lienee kirjoitettu heti sodan jälkeen.

Fyrtiotalisteista taitaa olla jo aikalaismainintojakin, mutta kyllä sen itsekin tekstistä päättelin.

Koskenniemestä en paljoa tiedä, mutta oma asema kai siinä oli uhattuna uuden kirjallisuuden myötä. Saksa oli kai niin Suomessa kuin K-Euroopassakin tieteen ja taiteen kieli sotiin saakka.

Haavikko, mysteeri minulle. Varmasti vaikutteita oli, mutta uskoisin kirjoittaneen ihan omalla lahjakkuudella, omista lähtökohdista.

Hyvää Uutta Vuotta niin sinulle kuin muillekin lukijoille!

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Heh, "harrastelija". Pitäisikö se ottaa positiivisesti?

Kuka oli harrastelija-kääntäjä ?-) Esim. Sieppari on pitänyt kääntää uudelleen.

Mutta se mikä minusta pitää Saarikosken kaapin päällä on Saarikosken oivallinen Suomen kielen taito. Ja usein mietin että mikä on tärkeintä kääntämisessä; tarkasti haettu alkuperäinen merkitys, vaiko se että käännös on ylipäätään luettavissa?

Muuten:
Onkohan siellä kansakunnan runouden kaapin päällä kovinkin ahdasta; aika moni sinne koko ajan tuntuu kiipustavan?

Minua huimaa ihan tasaisellakin, saati huojuvan piirongin päällä. Minä pysyttelen suosiolla lattialla. [Kellari?!-] Kellarissa säilyisi pitempään?

Hihi.

Mutta, Heikkilän nostaminen esille on minusta fiksu juttu.

En ole Pekka Tarkan Saarikosken tiiliskiveä lukenut, pitäisiköhän sekin kahlata joskus.

Loppiainen lähestyy nousevan valon mukana! Tsemppiä taas!

Maailmanloppuun on tänään 354 vrk. Mitä senjälkeen tehtäisiin?

Kristian kirjoitti...

Taitaa olla harrastelijan ja ammattilaisen raja varsin häilyvä, mittarina ulkoinen menestys. Mutta jos on oikein epävarma oman tekemisensä laadusta niin kannattaa korostaa muiden amatööriyttä.

En usko liian tarkkaan kääntämiseen, virkamiesasenteella menettää helposti runoudelle tärkeitä elementtejä. Runon pitää maistua runolta.

Klitsussa on hyvä olla, tyhmänä ja näköalattomana.

En niinkään ole tekemässä nostoa Heikkilästä, pikemminkin on kyse alkutekijöissään olevasta projektista perinteen suhteen, lukukokemuksista. Joskin orientoituminen on antanut odottaa itseään.

Mulla on se tiiliskiven ykkösosa, saat lainaksi.

Maailmanlopun jälkeen kaikki alkaa alusta :) Aika sykkii!