28. joulukuuta 2011

viisi kirjaa

Luulisin että suomalaisessa runoudessa on tapahtunut kahden viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän ja mielenkiintoisempia asioita kuin niitä edeltäneellä kahdella vuosikymmenellä. Tässä voi tietysti olla myös perspektiiviharhaa, sillä jälkimmäisen suhteen en kuulu aikalaisiin. Toki sen ajan runoutta on tullut kahlattua läpi. Kaanon on epäilemättä rakentunut näinkin lyhyessä ajassa, vaikkei se kirjallisuuden opetuksessa näkyisikään. Runoilijoiden uraa ja tuotantoa enemmän minua kiinnostavat kuitenkin yksittäiset teokset. Millaiset teokset ovat ohjelmoituneet hermoratoihini ja miksi? Millaiset teokset näyttäytyvät jäntevinä kannesta kanteen ja ovat ns. kestäneet aikaa parhaiten? Suuresta joukosta hyviä kirjoja muististani valikoitui viisi kirjaa, joissa on tinkimättömästi täysin oma maailmansa ja hyvin persoonallinen ääni, joissa yksittäiset runot paitsi tukevat toisiaan niin tulevat toimeen omillaan, yksilöllisinä olioina.

Juhani Ahvenjärven Hölkkä (1992) on Suomirunon suurimpia salaisuuksia, vaiettu klassikko. Absurdit ja lyhyenkepeät proosarunot leikittelevät tummalla huumorilla jonka takaa pilkahtelee ajoittain hyvinkin vakavia asioita. Kielellisesti vaatimattomat runot rakentuvat paradoksaalisesti merkityksellisiksi juurikin merkityksiä paetessaan. Välillä tasapainoillaan naurun syvyyksissä sortumatta kuitenkaan vitsien tasolle, välillä runot ikään kuin leikkautuvat pakinan, aforismin ja jonkinlaisen minimalistisen esseen joukkoon. Kukin runo on kuin oma pieni rinnakkaistodellisuutensa, jossa häivähtää todellisuuden viipaleita vinosta näkökulmasta, jota voisi kutsua vaikka rohkeaksi naivismiksi. Jos kubismissa olisi huumoria, se voisi näyttää juuri tältä.

Samaa vuosikertaa on Jouni Inkalan Tässä sen reuna. Usein konkreettisin kuvin reaalimaailmaan kiinnittyvät runot hehkuvat herkkyyttä ja dramaattisia hetkiä/asetelmia, luonto ja esinemaailma sulautuvat kokijan maailmaan ja hengittävät samassa rytmissä hänen kanssaan. Näennäisessä pysähtyneisyydessä on paljon yksityiskohtia ja kirkastuvia havaintoja, mielen liikettä. Joissakin lyhyemmissä runoissa hylätään kuvallisuus ja tiivistetään aforisminomaisesti jokin abstraktimpi kuvio. Elokuvallisena vastineena voisi kuvitella Andrei Tarkovskin elokuvia. Kokoelma on vahva näyttö siitä, ettei korkeatasoisen runouden tarvitse olla vaikeaa. Se on ehkä hienoin modernistinen kirjallinen veistos sitten Eeva-Liisa Mannerin kulta-aikojen.

Markku Paasosen Voittokulku (2001) käänsi uuden lehden suomalaisessa runoudessa. Aiempien teosten luettelomaisuus on muuttunut kudosmaiseksi virkkeeksi. Barokkimaisen runsas, yksityiskohdilla kyllästetty ja lausetta yhä uudelleen auki kerivä teos liikkuu kaupungin eri kerroksissa ja ihmisruumiin onteloissa. Paasonen avaa nämä elementit kuin kirurgi leikkauspöydällä ja paljastaa materian ja olemisen todellisen luonteen. Kaikki materia tarjoaa ovia muualle ja tämä yhteys ja jatkuva liike on eräänlaista kvanttihyppelyä, jossa mikroskooppisen pieni maailma sisältääkin avaruudellisen ulottuvuuden. Kaikkeus on eräänlainen itseään rukoileva kone, Matrixin scifi-maailmaa mukaillen todellisuus on kuviteltua mutta sellaisenaan totta. Metamorfoosimaisen kuvallisuuden lisäksi tehokeinoina käytettään varioivaa toistoa ja myös perinteistä tarinallisuutta.

Antti Koivumäen postuumi teos Mukavat kaupunginosat (2002) sisältää myös hänen esikoisensa Iltapäivällä tulee mieleen lahoavia puistoja, josta eräs palkintoraati oli tehdä itselleen ongelman proosan ja runon rajoista. Rosoinen ja surrealistisia välähdyksiä viljelevä teos koostuu enimmäkseen proosarunoista, joissa runon kokija yrittää asemoida itseään tyhjänpäiväisessä porvarillisessa maisemassa. Hän on eräänlainen arjessa roikkuva poissaoleva ja turhautunut dekadentti joka ei saa tyydytystä oikein mistään paitsi ohimenevistä taiteellisista kokemuksista. Unet ja muistikuvat sekoittuvat arkisiin tilanteisiin ja nopeasti assosioiviin lauseisiin, jotka päätyvät arjen todistamisen ohella kysymään olemassaolon merkitystä. Toisin katsoen voisi kuvitella vaikkapa slide show’n: mustavalkoisia valokuvia urbaanin eläimen ahdistuksesta valopilkkuineen.

Rohkeus on yksi persoonallisia teoksia luonnehtiva ominaisuus. Sen lunastaa mainiosti Miia Toivion Loistaen olet (2007).  Harva runokokoelma heittäytyy niin tietoisesti sointuvuuden ja kirjallisten alluusioiden matkaan kuin tämä. Sisäsointujen laulullisuuteen uppoutuessaan teksti hylkää toisinaan sekä syntaksin että semantiikan ja saavuttaa keinon puhua musiikin tavoin suoraan tunnetta, ainakin kieltä rakastaville. Tarinalliset, saduistakin ammentavat proosarunot ovat kielellisesti selkeämpiä, mutta tavoittavat tuon saman tunneaspektin. Kirjallisia viittauksia vilisevä aines tuntuu tutulta silloinkin kun yhteyttä ei tunnista. Intertekstuaalisuus ei kuitenkaan ole itseisarvo vaan väylä omintakeiseen maailmaan tehden samalla näkyväksi sen mistä suuressa osassa kirjallisuudessa on kysymys. Jos tämä ei olisi tekstiä niin se voisi olla kansanlaulu tai haikea melodia haitarin säestyksellä.

1 kommentti :

Kristian kirjoitti...

Liisu kirjoitti...

hei, Kristian,

tällä sivustollasi kokee runsauden - ei pulaa - vaan paljoutta.

omassa puheessasi käännät ajatuksia, mylläät kuin maamies lapiolla näitä viittä kirjaa, nostat niistä esiin uusia kerroksia, muutat ne päätelmiksi, ja kun lukee aikaansaanoksesi, näkemyksesi näistä teoksista, alkaa miettiä, kumpi on parempi, kyntämäsi kirjallinen teos, vai nämä ajatuksesi, jotka kuohkeuttavat teosta pintaa paljon syvemmälti.

Kahta noista suosikeistasi olen lukenut, Ahvenjärveä ja Antti Koivumäkeä, joka ikäväkseni on käsittääkseni kadonnut kirjalliselta taivaalta. (Ei kuolema estä hengen lentoa.) Hyvä, että muistutat hänestä. Hänestä pidin erikoisesti, mutta mitä siihen toiseen tulee, Hölkkäsin varovaisesti, etten olisi pudonnut kirjan sivuilta. Mutta se mitä siitä mieleen jäi, oli enemmän kunnioitusta kuin iloa.

Tällä sivustolla on asiaa hengästykseen asti. Lueskelin äsken oikelta ja vasemmalta, auoin linkkejä ja varmaan tulisi yö ja päivä (uusia kaikki) vastaan näitä katsellessa.

Olen minä täällä ennenkin käynyt, mykkänä tästä paljoudesta. Mutta nyt pudottelen vähän sanoja miettimättä ovatko ne oikeita vai vääriä.

Arvaas, mistä olen mielissäni?
No siitä, että olet kadottanut profiilikuvasi. Se oli minusta pelottava. Häijyn näköinen ja karmea.
- Ehkä se oli naamio, tarkoitettu suojelemaan kasvojasi. Mutta se irvisteli.

Ei se tuo minunkaan kuva ole kummoinen. Se on jäykkä ja kankea. Mutta se seisoo neljällä jalalla, pysyy pystyssä. Sitä olotilaa haaveilen.

Kristian kirjoitti...

Terve Liisu, kyllähän minä sinut muistan.

Määrää nyt ajan kanssa syntyy, laadusta en olisi niin varma. Olen yrittänyt pysyttäytyä kirjallisuudessa, mutta välillä tulee harha-askelia.

Noihin teoksiin paneutuminen vaatisi rutkasti enemmän merkkejä, tässähän on vain lyhyt luonnehdinta kustakin. Ja tosiaan - suosittelen lämpimästi myös muita kolmea kirjaa. Ainahan sitä toivoisi, että kokemuksessa olisi myös iloa ja nautintoa, pelkkä kunnioitus voi pitää sisällään myös pelkoa tekstiä kohtaan.

Lukutoukka kun olet (?) niin mikset kirjoittaisi blogiisi lukemistasi kirjoista? Siis jos on aiheista pulaa.

Ei se kuva ole mihinkään kadonnut, ei ole vain profiilia esillä etusivulla. Silmät ovat peräisin hyvin lempeästä ja veikeästä, ehkä surullisestakin otuksesta, käsittelyni on tehnyt siitä eräänlaisen naamion. Mutta kaikkihan me erilaisia naamioita kannamme, milloin mihinkin tarpeeseen.

Liisu kirjoitti...

Hei, tuommoisena pikkukuvana se ei näytä pelottavalta. On vain niin kuin maankuori hiukan halkeaisi, ja sieltä tulta syöksähtäisi.

Oikeastaan aiheita kyllä riittäisi, lähinnä puute koskee aikaa. Sitä on liian vähän.

Luen parhaillaan Martin Walserin Muuan rakastava mies. (suom. Otto Lappalainen).Se kertoo fiktion muodossa Goethesta, joka 74v. rakastuu nuoreen naiseen.
Siitä olisi kyllä mukava kirjoittaa, mutta en tiedä... Maailma pursuilee kirjoja. Niitä on kyllä mukava lukea, mutta kirjoittaa? Vasta tein yrityksen, viime blogissani. Ainakaan kriitikkona en ansaitsisi leipääni. Kirjoittaminen sinänsä on hauskaa. Minusta olisi haasteellista ymmärtää 2000-vuoden runoutta, joka tahtoo karata käsistä.