6. toukokuuta 2012

sielu on varmaan jotain sellaista

sielu on varmaan jotain sellaista kuin
lankut kokolattiamaton alla
me tahdomme repiä maton irti
ja rakentaa parketin
mihin meidän kärsivällisyys on kadonnut
miksei me olla kuten puut
ne hymyilee kauniisti ja heiluttaa latvojaan
ne kasvaa vaikka kiven päällä
ne odottaa talvea ja tikkaa
ne kärsii ja unhoittaa
moottorisahan äänen
ja yöstä tykkää vain epäilyttävät
ne joiden ajatukset ei kestä päivänvaloa
jotka päivällä näkee liian selvästi

2 kommenttia :

Kristian kirjoitti...

Heikki Kerätär kirjoitti...

tykkäsin tästä. sielun tilaa on hyvä tarkkailla.

Kristian kirjoitti...

Thanks. Onhan tämä simppeli, mutta sallin itselleni naivistisen lähestymistavan.

Heikki Kerätär kirjoitti...

pittäis kyllä sallia itselle enemmän kokeiluja ja senki että kirjoittaa välillä metsäänkin.

monesti kuulee sen että ne jotka uskaltaa ottaa epäonnistumisen mahdollisuuden tuottaa onnistuneimpia juttuja.

Kristian kirjoitti...

Toi pätee varmaan vähän kaikessa tekemisessä. Kyllähän minäkin kokeilen, mutta tekstin matka paperilta mankelin kautta näyttöpääteeseen voi silti olla pitkä - jonka aikana osa karisee kyydistä. Siksi täällä harvemmin nähdään vallattomuuksia.

Heikki Kerätär kirjoitti...

muokkaamisen kanssa pitäis olla varovainen. oon huomannut että ainakin omalla kohdalla jos aloitan sen siitä ei meinaa tulla loppua ja jokin on vialla omassa suhtautumisessani kyseisen tekstin alkuperäiseen versioon. siinä on jotakin jota en halua myöntää tai jotakin mitä en ole käsitellyt loppuun.

peittääkö salonkikelpoisuus totuuden vai onko kyse enemmänkin työskentelytavasta ja siitä että teksti syvenee useiden inspiraatioiden myötä?

shiit. oon tainnut ite mennä tohon salonkikelpoisen kuoppaan välillä. perimmäiset motiivit parannusten suhteen ratkasee.

Kristian kirjoitti...

Kristian kirjoitti...

Uskoisin että tuo editointi on aika tekstikohtaista. Simppelit runot usein toimii sellaisenaan tai sitten joutavat roskiin. Flow'n myötäsynnyttämät runot ovat usein siinä pisteessä, että pienillä mutoksilla niistä saa valmista. Toki joutuu välillä motiivien eteen: iskeekö itsesensuuri, tuleeko liian koristeellista, tarvitaanko kompositiota vai toimisiko repalainen/fragmentaarinen asu jne.

Tärkeintä olisi tunnistaa tekstin ominaisuus, mikä ja miten siinä on arvokasta. Jos tämä "perusluonnekkuus" puuttuu, toivoa ei useinkaan ole. Toisaalta joku teksti voi vaivata vuosia, vaisto sanoo että muutamin parannuksin tähän saa hengen puhallettua. Näin käydessä voi kiittää itseään kärsivällisyydestä.

Ja sitten vielä tuo julkaisukynnys blogin suhteen. Olen löytänyt sellaisen asenteen, että kaikenlaista voi tuoda esille, ei täällä nyt niin hirveä kuhina käy etteikö välillä voisi puolittaisiakin yritelmiä suvaita. Itse asiassa saan usein jotain tehtyä niille juuri ennen julkaisua.

Mulla puskee hitaasti uudenlaisia runo-ontologioita esille ja luulenpa että ne karkoittaa osan lukijoista: mutta vain omalle tekstille voi olla uskollinen.

Sun runojen maaima ja tyyli näyttää melko yhtenäiseltä eli tämän keskustelun perusteella se eheys ilmeisesti hieman hämää,

Heikki Kerätär kirjoitti...

Kiitos vastauksestasi. Tuossa oli monta hyvää pointtia jotka autto eteenpäin.

Eheys hämää jos variaatioita ei osaa laajentaa. Samasta lähteestähän ne kumpuaa, mut se et minkä paikan ja rekisterin ne löytää on varmaan se juttu.

Tuon arvokkuuden liittäisin tekstin oman vapauden ymmärtämiseen. Et sen mukana voi kulkea johonkin suuntaan ja auttaa sitä kulkemaan sinne mihin se on menossa. Ettei aseta itseään yläpuolelle ja on avoin oppimaan siitä.

Ehkä tietyt tyylit ja muotit on niinku täyttyviä astioita jotka täyteen tullessa hajoo ja sit on vaan alettava kehittää uutta tuohon syntyneeseen tyhjiöön.

Kristian kirjoitti...

Hienosti sanottu tuo runon omasta vapaudesta. Tää voi nyt kuulostaa ihan muulta, mutta juuri tuo tilan ja ajan antaminen auttaa kypsyttämään kohti ominta muotoa, siinä saattavat sivuaskeleet ja harhapolut olla hyvinkin tarpeellisia.

Parhaassa tapauksessa syntyy keskinäistä ymmärrystä ja kunnioitusta, että antaa toisen olla ja tulla sellaiseksi kuin on kaikkine virheineen ja omituisuuksineen, että runo ei koskaan tyhjene täysin, että "valmiiksi tullessaankin" se on vasta matkansa alussa, kohtaamaan lukijoiden epävarman maailman, jossa tärkeintä ovat yksittäiset kohtaamiset.

Heikki Kerätär kirjoitti...

Näin on.

Sivuaskeleita on ihan hyvä ottaa niin kohde tulee tutuksi eri kanteilta ja siitä voi kirjoittaa sit sujuvan setin. Sivuaskeleet = taustarakenteet.

On aika rankkaa jos odottaa runoilta täydellisyyttä joka määrittyy jostain ulkopuolelta. Jotain hapsuja niihin pittää jäähä että voi ottaa jostain kiinni :)