21. elokuuta 2011

faradayn häkki

Varjot leikkivät seinällä, järkkymätön kynttilä
          hohtaa huoneeseen syvää hiljaisuutta, sydän
(sytyttämättömät kynttilät leijuvat hohtaen vastaan)
hukkuu taliin. Sanomalehti vaatemytty tyynyt lattialla.
          Olet täällä taas.                                                        Jokin sävel
(kauhot kämmenen verran pimeyttä, siihen tottuu)
kieppuu lähelle ja pois, en saa siitä kiinni.
          Kiveksiä särkee, kiivaasti liikkuvat luomiesi alla
(torni on kaadettu, ratsu juostu näännyksiin)
nuo nopeat kalat. Karheus kurkussa, olet lukinnut minut allesi.
          Lupaus kaikuu askeleet,                    …eleet                - perkeleet,
(valoon pakotetut ruumiit haluavat puhua kanssani)
joku miettii ajatukseni, lantiosi kaarella
          vaeltaa käteni, läpi kesän
(nauru vaeltaa seinillä omaa aikaansa etsien)
liukuu fosforikello kirjojen totuus omenat. Turtuneet aistit
          huojuu vehka
(seison kynnyksellä, kuulen kahden kellon raksuttavan)
ikkunan äärellä värisee. Eilinen
          kasvaa kuin mikäkin tunneli, liian monta suuntaa
(lattian shakkiruudut kapenevat pianon koskettimiksi)
ja kuolleet päivät, meri jonka huuto vaimenee,
          kirkuvat aukot kevyen ja tunnottoman välillä, painottomat
(ja tanssit kaukaisen melodian kevyesti kuin baletissa)
siirtymät. Kukaan ei vastaa kysymyksiin, ei kukaan
          muista miten luit kuninkaasta jota mikään ei huvittanut
(metsä vajoaa ja varjot liikkuvat nopeasti)
                              ja loit silmäyksen minuun.

Ei kommentteja :