24. huhtikuuta 2012

kaikki taide on runoutta?

Yritin pari vuotta sitten kyseenalaistaa runouden paradigman muutosta, tai siis asian ilmoitusluontoisuutta. Ehkä esitin asiani kömpelösti tai sitten tilanteeseen sopivia argumentteja ei löytynyt, yhtä kaikki kyse oli lähinnä runouden kirjallisista ja tekstuaalisista ilmenemismuodoista ja siitä miten mainstream määritellään. Kauaa ei ole siitäkään kun olen liittänyt runouden uudempiin ilmiöihin poikkitaiteellisen määrittelyn, mutta saattaa olla että se oli jo tuolloin vanhentunut käsite runouden yhteydessä. Ehkei koko asetelma ole enää järin mielenkiintoinen, mutta suurinta meteliä asiasta ovat kuitenkin pitäneet uuden runouden edustajat ja siihen profiloituneet.

Aristoteleen Runousoppi määritteli runoudeksi kaiken silloin tunnetun kirjallisuuden. Nykyisin taiderunona tuntemamme muoto on ollut olemassa vasta muutama sata vuotta. Tänä aikana kirjallisuuden lajit ovat eriytyneet kukin omiin tarpeisiinsa sopiviin lokeroihin ja runoudesta on tullut marginaalinen lajimuoto. Kun runous on nyt murtautunut eri taidelajien yhdistelmiksi ja yhdistäjiksi, sopii kysyä ovatko kirjallisuuden lajien väliset raja-aidat keinotekoisia ja voidaanko ajatella että kaikki taide on runoutta? Ehkä juuri runous on se määrittelemätön ja syvällinen ihmisyyteen ja ilmaisuun pureutuva tekijä, joka tekee taiteena tuntemastamme ilmiöstä ja myös taiteen ulkopuolelle jätetyistä asioista merkittäviä? Jos runous olisikin taiteen sisin olemus ja olemassaolemisen tapa, herää myös kysymys saavuttaako muodollisesti taiteeksi nimetty tämän runouden olemuksellisuuden.

Osin näitä asioita käsitellään Aleksis Salusjärven kirjoituksessa ja siitä seuranneessa keskustelussa. Itse kiinnitin huomiota muutamiin yksityiskohtiin. Salusjärvi lainaa aiemminkin käyttämäänsä Jarkko Laineen lausuntoa (1998), jossa sanotaan kustantajien menettäneen otteensa kirjallisuudesta. Minusta tämä toimii asiayhteydestään irrotettuna keppihevosena, olkoonkin että väitteellä on ehkä enemmän katetta 2000-luvulla. Laineen lausunto on peräisin Tuli&Savu-lehden neliosaisesta haastattelusarjasta Runouden portinvartijat. Haastateltavina olivat mm. kustantajat Martti Anhava ja Touko Siltala, jotka puolustivat harjoittamaansa kustannuspolitiikkaa. Molempien herrojen mielestä runous kuuluu kirjaan, rauhallista sisälukua varten. Mitä taas Laineen lausuntoon tulee, pitää kysyä millaista se 90-luvun runous olisi ollut hänen päättämänään. Tätä emme saa koskaan tietää, mutta vihjeitä asiaan voisi saada kahlaamalla läpi hänen päätoimittamansa senaikaiset Parnassot.

Seuraava väite: Nykyrunous on yhteisöllistä. Allekirjoitan tämän jossain määrin. Erilaisia projekteja ja tapahtumia on paljon ja tekijöitä monesta suunnasta, lisäksi internet on luonut uusia ulottuvuuksia. Kauniin ajatuksen takana on kuitenkin se tosiseikka, että tuo yhteisöllisyys perustuu toiminnallisuuteen, jossa jo toisensa enemmän tai vähemmän tuntevat ihmiset tekevät yhteistyötä (ja joka useissa tapauksissa nojaa olemassaoleviin instituutioihin). Tämä edellyttää yleensä samankaltaisia ajatuksia taiteesta/kirjallisuudesta, joten koulukuntien tai kaveripiirien rajoja siinä ei juuri murreta. Minä koen yhteisöllisyyden luonteen henkisenä, avoimena ja kannustavana. Näin äkkiseltään sellaista meininkiä ei tule kirjallisuudesta mieleen muuta kuin Helsinki Poetry Connection.

Kolmas väite: Vuonna 2008 ajateltiin runouden tulleen valmiiksi. Tämä on toki vain ylimalkainen heitto, kuva jonka Salusjärvi pyrkii kumoamaan. Minua silti kiusaa ajatus siitä että voiko kukaan ajatella näin, kaikkein vähiten uuden runouden edustajat. Sen verran provokaatiota lauseessa on, että Nuori Voima-aktiivi Eino Santanen sitä kiirehti korjaamaan sitä ainakin vuosilukunsa puolesta. Mutta yleisellä tasolla, voiko runous koskaan tulla valmiiksi? Eikö se silloin saavuta saman aseman kuin latinan kieli, loppuunsa kehitetty, ei käytetty, puhumaton, kuollut kieli. Joskus vuosituhannen vaihteessa Markku Paasonen muistaakseni sanoi, että runous on kuollut. Tämä oli tietenkin provokaatiota ja syöttiin taisi moni tarttua. Nyt on helppoa nähdä että kyse oli Paasosen tapauksessa hänen oman poetiikkansa uudistumisesta, mutta epäily säkeiden mahdollisuudesta runouden ylläpitäjänä jäi kytemään.


* * * * *


Huomaan tätä kirjoittaessani kyseenalaistavani kirjallisuuskeskusteluun ja runopuheeseen osallistumisen mielekkyyden. Tai en ehkä mielekkyyttä, ehkä pikemminkin omaa kykyäni ja halukkuuttani. Tähän kaikkeen tuntuu olevan sisäänkirjoitettuna väärinymmärrystä ja –luentaa, vaikka juuri toisaalta ne voisivat olla hedelmällisen keskustelun pontimena. Omalta osaltani minun täytyy kuitenkin uudelleenarvioida sitä viekö blogini minua johonkin sellaiseen jota en tiedosta tai jonne en haluaisi suunnata.

Jatkan silti vielä. Kun kirjallisuuskritiikit ovat vähä vähältä siirtyneet verkkoon myös niistä keskusteleminen on ainakin teoriassa helpottunut. Parnasson kritiikkejä ei ainakaan vielä (?) voi kommentoida ja Hesarin tapauksessa luukut on ilm. lyöty kiinni Petäjäryöpytyksen jälkeen. Kommentointimahdollisuus löytyy ainakin Tuli&Savun, Turun Sanomien ja Kiiltomadon kohdalla, mutta kommentit loistavat poissaolollaan. Jälkimmäisen kohdalla asiaa voisi selittää sivuston kommenttipalstan historia, mutta kyse taitaa sittenkin olla yleisestä keskustelun ja/tai keskustelukulttuurin puutteesta. En siis tarkoita mitään kirjailijoiden vastineita enkä taatusti mitään päällekäyvää vittuilua Patalonian tapaan, vaan rakentavaa keskustelua teoksista ja niiden vastaanotosta. Tai ehkä ihmettelyni on sittenkin turhaa: keskustelu käydään blogeissa ja naamakirjassa jo oman näkyvyyden tähden ja toisaalta se kuviteltu keskustelu voisi olla myös turhaa (ilmaista) ruudin tuhlaamista, mikäli kriitikot ja toiset kirjailijat siihen osallistuisivat. Puhtaasta lukijapositiosta taas kukaan ei uskalla osallistua jottei tulisi nolatuksi.

Mutta onhan niitä hyviäkin uutisia. Kirjastot ovat saaneet kirjoja hyllyilleen ja parjattu kirjailijaliittokin ansaitsee ruusuja. Vaikka vanhat sivut olivat graafisesti miellyttävämmät, uusista sivuista löytyy tietoa aivan uudella tavalla, varsinkin aloitteleville kirjailijoille. Onko tämä uuden, avoimemman aikakauden alku?


2 kommenttia :

Kristian kirjoitti...

Jere/Words Like Turds kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus.

aleksis salusjärvi kirjoitti...

Mun oma tausta on kirjoittajakoulutuksessa, jossa vuosituhannen vaihde näytti runouden lähinnä harrasteluna vakavahenkisemmän proosan tai draaman rinnalla. Runoudesta oli opetuksessa kasvamassa kirjoittamistekniikan havainnointialusta, mikä näkyi mm. siten että ysärirunon ulkopuolisia tekstejä ei tuolloin juuri julkaistu.

Yhteisöllisyyttä, joka toimii kaveripiirejä ylittävänä, on ollut myös Nuoren Voiman monituiset pläjäykset ja esim Tampereella Annikin Runofestivaali ja Jyväskylässä Uuden Runon Festivaali ja erilaiset messutapahtumien kylkiäiset jne. HPC tietty myös suuressa määrin.

On harmillista jos tuo mun teksti määrittyy jotenkin poissulkevana, kun juuri se mikä tässä paradigman murroksessa on ollut mulle riemukasta, on ollut avautuminen sulkeutumisen sijaan.

Kristian kirjoitti...

Tuo ysäriruno tuntuu kummittelevan vielä pitkään tälle vuosikymmenelle saakka. Olisi mielenkiintoista saada sille jonkinlaista määrittelyä, muuta kuin NVL. Olin jo jotain sellaista löytävinäni eräästä esseeteoksesta, mutta lukeminen on vielä kesken.

Yhteisöllisyyden saatan tulkita ahtaasti, mutta tarkoitukseni oli viitata työyhteisöön, missä yhteydessä sen luulisi olevan selvä lähtökohta. Myös yhteisöllisyys piirtää itselleen rajat johon se loppuu. Kentän sekoittumista ja yleistä avautumista en toki kiistä.

Mutta en minä siis itse kirjoitustasi pidä poissulkevana, lähinnä takerruin yksityiskohtiin. Mukavaa että pistäydyit kommentoimassa.

Kristian kirjoitti...

aleksis salusjärvi kirjoitti...

Ysäri ja NVL eivät sulkeudu toisiinsa ainakaan mitenkään jäännöksettömästi. Einon kirjoituksista tuolla Luutiissa aukeaa aika hieno maisema siihen NVL:ään, joka kylvänyt siemeniä pelkän sadonkorjuun sijaan, jos tällainen vähän lattea metafora sallitaan.

Ysärikeskeislyyrisyyden takana on runouden kultivoitu asema kustantamoissa, joissa haluttiin vaalia tahallisen suppeaa poetiikkaa, jonka juuret tulevat täysmodernistisista merkkipaaluista.

Tämä näkyi (ja näkyy varmaan paikoin edelleenkin) mm. kirjoittajakoulutuksessa, jossa pyrittiin ikään kuin yltämään runouden kieleen tai johonkin sellaiseen säemaailmaan, jossa lyyriset kielikuvat kietovat säkeistöt toisiinsa ja runot sikermiksi. Tästä sitten muodostui sellaisia ehjyyteen ja koheesioon tähtääviä periaatteita, jotka muodostivat kirjallista makua vasten runouden modernismia.

Aikajänteet näissä kuvioissa on aina sidottu traditioihin, mikä mahdollistaa taiteenlajin "valmiiksi tulemisen" siinä mielessä, että se noudattaa ikään kuin jonkinlaista historiallista tehtävää.

Kristian kirjoitti...

Joo, kyllähän tuo NVL:n rooli on reilussa kymmenessä vuodessa hieman muuttunut. Ja kustannusalan uudemmat ja pienemmät tekijät muuttaneet aika paljonkin.

Kirjoittajakoulutus on sitten oma juttunsa, pitäisi olla kokemusta laajalta alalta ja pidemmältä perspektiiviltä osatakseen sanoa jotain tyhjentävää. Luulen että kattavan suunnitelman sijasta kukin opettaa/ohjaa omia juttujaan. Vaikka onhan esim. Kriittisessä ollut hyvin pitkään kustannustoimittajia mukana.

En ole osannut ysäritekstejä analysoida teknisesti, saati löytää niitä yhdistäviä tekijöitä, vaikka syytelistalla oli kielipelejä ja ranskalaista filosofiaa. Toisinaan on tuntunut siltä että 00-luvun asetelma on jonkinlaista toistoa noista ajoista. Tosin polarisoituminen oli tuolloin välillä niin pitkällä, ettei sopinut puhua vääriä mielipiteitä väärässä seurassa.

Koheesiota en kylläkään osaa synniksi lukea.

Kristian kirjoitti...

Tämä menee hiukan postauksesta ohi, mutta liittynee kommentteihin: Jonimatti Joutsijärvi alustaa kehopoetiikkaa teoksessaan Ei mikään itsessään:

"Siten ysäriläinen poetiikka jää mentaaliseksi poetiikaksi. Se ei ole joko kiinnostunut aisteista ja ruumiista tai sitten sillä ei ole pääsyä niiden maailmaan poeettisessa kielessä. On ongelmallista, jos runousoppi ei kykene kielellistämään perustaansa."

Jatkuu, yleisemmällä tasolla:
"Liian usein poetiikkaa tunnustelevat kirjoitukset ovat vain runoilijan pukeutumista runoilijaksi, joka ajattelee runoutta ja sen oppia ilman todellista yritystä kysyä mitään tai pysyä kysymyksen äärellä niin, että havainnot alkavat kielellistyä."