24. toukokuuta 2012

kotiin

Mäntyjen rungot hohtivat mustina, muuttuivat oksia ja latvuksia kohden hopeisiksi, neulaset säteilivät oranssinpunaisina. Siellä täällä lennähteli keltaisia kanalintuja, joista moni oli vallannut orvon koivun itselleen. Pysähdyimme oudon kuopan lähelle. Se oli kolmio, sivut tuskin kahden jalan mittaiset. Kuoppa leveni valtavaksi pyramidiksi, seinille oli ripustettu kuolleita orankeja ja kunkin edessä tanssi kolme läpikuultavaa keijukaista. Parikymmentä metriä alempana joukko sinertäviä, kuusiraajaisia otuksia pelasi jonkinlaista kori- ja vesipallon risteytystä. Meidät huomatessaan yksi ponnahti ylös peliväline, kuollut siilinpoikanen, kädessään. Oliolla oli selässään suomuiset kidukset, ne kävivät kuin haitarin palkeet hänen puhuessaan:
        - Zwanziga keha limmina enkails, jumuna pupu selkkaa?
        Kysymystä säesti herttainen, lapsenomainen hymy ja ilkikuriset silmät sykkivät syvällä kuopissaan, jotka laajenivat ohimoihin päin. Ystäväni, joka oli ollut koko matkan hiljaa ja omissa mietteissään, vastasi liskomaiselle otukselle:
        - Kiitos, mutta olemme juuri aterioineet.
        Herttainen hymy katosi olion kasvoilta, hän kävi violetinharmaaksi, ilmeettömäksi. Lause oli luettavissa huulilta, mutta pihaustakaan ei kuulunut. Alhaalla peli oli pysähtynyt. Ystäväni nappasi minua kädestä ja kompuroiden lähdimme juoksemaan pois. Kasvillisuus muuttui, puut olivat samat, mutta kanervien tilalle ilmestyi liki kolmemetrisiä, limaisia saniaisia. Löysimme kapean polun, jossa ainut vaihtoehto oli ryömiminen. Mahdollisista takaa-ajajista ei näkynyt merkkejä, mutta pulssi sykki vielä kiihkeänä ja hengitys rahisi. Ystäväni tiukoissa housuissa pyörivä takalisto sai kiihkoni heräämään. Repäisin housut polviin ja otin hänet takaa kuin koira. Silmissä sädehti väripalloja.
        Herätessäni näin ystävästä vain selän. Kituutimme kapealla kielekkeellä. Edessä avautui vuolaasti virtaava joki. Selkä puhui:
        - Vaistoan niiden läsnäolon.
        Maasto vaikutti tasaisemmalta kuin aikaisemmin, puita näkyi harvemmin, aluskasvillisuutta tuskin lainkaan. Näkyvyys oli olematon, sankka makean pistävä sumu pyöri ympärillämme. Sitä saattoi kauhoa, se tuntui kostealta ja kutitti. Melkein iskimme päämme suureen, ryppyiseen jalavaan. Yksi pikkuruinen oksa kasvoi hassusti tehden lenkin sisäänpäin. Tartuin kiinni; huomasin avanneeni pienen oven, juuri miehen mentävän.
        Sisältä lähtivät leveät kierreportaat, toiset ylös ja toiset alas. Vilkaisimme toisiamme. Pieni nyökkäys varmisti asian: lähdimme kipuamaan ylöspäin. Portaat tuntuivat loputtomilta, jalat alkoivat olla hapoilla. Ilma kävi huuruiseksi, portaat jäisen liukkaiksi. Pahinta oli, että vaikka kävelimme koko ajan ylöspäin, selkäpiitä värisytti tunne laskeutumisesta alas ikään kuin jäiseen helvettiin. Valehtelivatko aistit? Pysähdyimme lepäämään hetkeksi. Porraskäytävä oli taidokkaasti koverrettu, sen oli täytynyt kestää vuosisatoja. Seinät olivat hiiltyneet ja vielä lämpimät. Puun katkera kuolemantuoksuinen savu tunkeutui sieraimiimme. Ilma kävi lämpimäksi ja homeentuoksuiseksi, seinillä kasvoi jäkälää ja sammalta.
        Meidät valtasi hysteerinen nauru, mikään ei enää hämmästyttänyt. Portaat loivenivat, käytävä leveni suureksi aulaksi, kohta katto karkasi eikä sitä enää erottanut. Eteemme levittäytyi savanni, joka tuoksui pelolta ja hieltä. Päätä pakotti ja ainut ajatus oli löytää vettä. Erään pensaikon takaa välkkyi pieni lammikko, johon rojahdimme ahnaasti juomaan. Vesi maistui savelta. Lammikon laidalla lojui pieni mökki, ei vaan kartano, kartanon pienoismalli, sehän oli kotitalomme. Kurkistimme ikkunoista sisälle. Kaikki huonekalut olivat paikoillaan, aamiaispöytäkin oli katettu, mutta ketään ei ollut kotosalla. Äänetön huokaus, miten täälläkään ei aurinko paista. Ilma viileni ja etsiydyimme pienen pensaan alle nukkumaan.

Ei kommentteja :